Säätiön historiaa 1869-1877

Kriminaalihuollon tukisäätiön historian voidaan katsoa alkaneen 19.1.1869, jolloin julkistettiin Fängelseförening i Finland –nimisen yhdistyksen perustajajäsenet ja periaatteet.

Yhdistyksen sääntöjen 1 §: kuului vapaasti suomennettuna seuraavasti:

Suomenmaan Wankiusyhdistyksenä on semmoisia henkiä, jotka keskenänsä ovat yhdistyneet yksin toimin kokeaksensa (koettaa) rikoksiin palautumisesta varjella vapautettuja rangaistusvankeja sekä myös yleensä edistää vankien siveellistä parannusta heidän wankiusaikana.


Tuolloin elettiin Suomessa liberalismin aikaa ja oli tajuttu, että myös vangeilla on ihmisarvonsa ja että heitä on vapautumisen jälkeen tuettava eri tavoin rikoksettomaan elämäntapaan. "Wankiusajan siveellinen parantaminen" tarkoitti käytännössä vankilapappijärjestelmän kehittämistä, jonka seurauksena vankilapapit ovat edelleenkin valtion, eivätkä kirkon palkkalistoilla.

Luku- ja kirjoitustaidottomuus olivat tuolloin enemmän sääntö kuin poikkeus vankien keskuudessa eikä vankilaoloissakaan liene ollut ylistämistä nykyisiin verraten, jos kuvittelemme, että osa Turun linnaakin pimeine ja kosteine tyrmineen palveli vankilana.

Vapautuvista ja vapautuneista vangeista huolehtiminen toteutui alun alkaen vapaaehtoispohjalta joskin jo ensimmäisenä vuonna perustettiin yhdistyksen Helsingissä toimivan keskuskomitean toimesta yhdistykselle haaratoimikunta jokaiseen kuntaan, jossa oli vankilatoimintaa. Näitä olivat Viipuri, Oulu, Pori, Hämeenlinna, Kuopio, Mikkeli, Vaasa ja osittain Lappeenranta.

Keskuskomitean ensimmäisenä puheenjohtajana toimi Eugen von Knorring. Vapaaehtoisille maksettiin myös korvausta tehtävistään, joihin kuului vankilakäyntien lisäksi mm. työpaikan etsiminen vapautuville. Näitä vapaaehtoisia kutsuttiin agenteiksi tai asiamiehiksi. Toiminnan alku Helsingissä oli aika masentavaa. Agenttina toimi opiskelija Erik Albert Bentzelstjerna, joka ensimmäisenä toimintavuonna innokkaalla toiminnallaan onnistui hankkimaan työpaikan 19 vangille. Näistä seitsemää ei kuulunut eikä näkynyt hankitussa työpaikassa. Neljä lopetti lyhyen työsuhteen jälkeen ja kaksi viiden viikon jälkeen, molemmat viimeksi mainitut rikoksenuusintaan syyllistyen. Viisi henkilöä vaihtoi paikkakuntaa omasta halustaan tai kuvernöörin määräyksestä ja vain yksi vanki oli vuoden 1870 lopulla työsuhteessa, joka oli kestänyt siihen mennessä kolme ja puoli kuukautta. Nykyisinkin jatkuva vapautuneiden vankien valvonta sai alkunsa heti ensimmäisenä toimintavuotena.

Liberalismin lisäksi elettiin kansallistunteen nousun aikaa ja kun johtokunnan varajäsenenä istui alusta alkaen sellainen herra kuin senaattori J.W. Snellman, ei ole mikään ihme, että yhdistyksen nimikin suomennettiin jo 1877 nimeksi Suomenmaan Wankius=yhdistys. Jo tätä ennen kuului yhdistyksen jäsenyyteen muitakin historiaan elämään jääneitä merkkihenkilöitä, kuten everstinna Aurora Karamzin. Lisää Aurora Karamzinista mm. Diakonissalaitoksen perustajana: www.kansallisbiografia.fi/kb/artikkeli/4614/

VERKKOVARAANI